Wiirilässä ei ole Mannerheimintietä, eikä patsasta. Pohjoisesta Pelkosenniemeltä löytyy näköispatsas Andy McCoysta. Mitä yhteistä on Andyn, Carl-Gustavin ja nigerialaisen Mannerheim-näyttelijän tyyleissä ja mediahallinnassa.
Mannerheim oli kova sana lukuisissa kotiseutuni kodeissa: muistan mustavalkoiset kuvat, joissa valkoinen marsalkka katsoi kultaisista raameista kansalaisia olohuoneen seinältä.
Andy McCoy tunnetaan Hanoi Rocks kitaristina, jonka medianhallinta on reilusti röllimpää kuin Kalle-Kustaalla.
Nigerialainen musta marski on minulle tuntemattomin, mutta viikonlopun Rakkautta ja Anarkia –näytöksen jälkeen olen hiukka viisaampi.
Minulle Mannerheim ei näyttäydy erityisen arvokkaana hahmona, koska kaikella on aikansa.
Andy on musta paljon hauskempi ja tässä uudessa tulkinnassa on “munaa”, koska asiayhteys on niin totaalisen irrallinen, ettei se vaadi minulta vakavaa paneutumista.
Parasta näissä on, että Andy nojautui Hanoihin ja oli suomalaisten mielestä julkku Tokiossa ja USA:ssa.
Carl-Gustaf tunsi venäjää, vierasti Suomea, metsästi Afrikassa ja teki tutkimusmatkan Kiinaan.
Nigerialaismarskimme rakensi rakkauden siltoja Italiaan, palaisi Afrikkaan ja sai 20 000 euron dokkaribudjetilla Suomen sekaisin.
Kaikella on aikansa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti